Uskoni oli uskonnollisuutta

Olen syntynyt kahdesti. Ensiksi synnyin vanhempieni lapseksi vuonna 1948. Sitten sain armon syntyä uudesti ja tulla Isä Jumalan lapseksi 30.10.2011. Olen nyt kahden maan kansalainen, maailman ja taivaan. Jumalalla oli suunnitelma ja aikataulu minunkin kohdalleni ja Hän vei sen päätökseen.

Aina minä olen tavallani uskonut Jumalaan. Olen uskonut, että on Jumala ja taivas. Ja että Jumala antoi poikansa Jeesuksen syntyä ihmisten keskuuteen. Ja että Jumala antoi sitten vihollisten surmata Jeesuksen. Uhrasi oman poikansa sen takia, että sillä minunkin syntini annettiin anteeksi. Ja että joka siihen uskoo, se pääsee taivaaseen ja saa ikuisen elämän. Uskoin minä tämän, omalla tavallani.

Aina olen saanut elää sydämellään uskovien läheisten keskellä. Omat vanhempani tulivat uskoon jo nuorena avioparina ennen syntymääni. Isovanhempani ja monet sukulaiseni olivat myös uskovaisia. Lapsuuskodissani oli usein seuroja ja rukouksia. Kulki puhujia ja tavallisia uskovaisia. Monet virret opin varhain, äidinmaidossa. Ratkaiseva hengellinen vaikuttajani on kuitenkin ollut Raija, vaimoni. Hän oli tullut uskoon jo nuorena tyttönä. Hän on ollut minulle ja lapsillemme se, joka on näyttänyt esimerkillään sen, kuinka usko on, elää ja kestää. Jokapäiväisessä elämässä, arjessa. Elämäni läheisin ihminen, Jumalan minulle antama. Vanhempieni ja sukuni usko oli Rauhan Sanan lestadiolaisuutta. Raijan kautta tulin elämään myös helluntailaisuuden kanssa. Raijan vanhemmat ja monet sukulaisensa olivat helluntaiuskovia. Tämän erilaisuuden kanssa olemme pystyneet elämään, vaikka välillä meidän liitossa on kunnolla riideltykin. Kasvattava on ollut tämä meidän ekumeeninen avioliittomme ja on avartanut hengellistä ajattelua katsomaan olennaiseen ja olemaan oheisasioissa suvaitseva.

Minulla oli uskoa. Oli pitkään, 63 vuotta. Mutta. Minun uskoni oli uskonnollisuutta. Se oli uskontietoa ja jopa tunteitakin, mutta usko ei ollut sydämessäni. Se oli oikein sitä farisealaisuutta, joka näyttäytyy hyvänä, mutta on Jumalan silmissä yhtä tyhjän kanssa. Ja on pahempaakin kuin reilu julkisyntinen elämä, koska uskonnollinen ihminen, kuin minäkin, tuudittautuu omatekoiseen harhaan ja ei tunne tarvitsevansa muutosta. Toinen uskon este oli työ. Tein työtä vaativissa esimiesasemissa, joissa sain toteuttaa kaikkia työhön liittyneitä tavoitteitani, työ tyydytti tarpeitani. Mutta: työ vei miestä. Työ vei aikani ja ajatukseni ja jätti alleen tärkeämpää. Perheeltäni olen nyttemmin joutunut pyytämään anteeksi sitä elämänaikaa, jolloin heiltä puuttui läsnä oleva puoliso ja isä. Uskonnollisuus ja työ, siinä kaksi pahinta uskon estettä kohdallani. Tehokkaita tekijöitä suurimmassa synnissä – elää erossa Jumalasta.

Usko on siis ollut lähelläni ja joka puolellani. Lähellä, käden koskettaman päässä se on ollut. Ja olin ajatellut, että hyvä näin. Tämän lähemmäksi uskon ei tarvitse tulla. Välillä tosin tunsin, että suhteeni on vaillinainen – en ole vielä perillä. Kuitenkin annoin asiantilan jatkua. Miksi? Siksi, että pelkäsin. Pelkäsin monia asioita, joille kaikille en osaa antaa nimeäkään. Eniten pelkäsin sitä, että joutuisin avuttomana nöyrtymään. Se olisi ollut minun luonteelleni häpeällistä. Niinpä painoin ajatukset muutoksesta pinnan alle. Ylpeä ja arka, sitä minä olin.

Usko oli ympärilläni, mutta aidan takana. Ja aidassa oli ovi, jonka saattoi avata vain sisällä olija, minä itse. Viimeisen kymmenen vuoden aikana oveen kolkutettiin useasti – Jumala muistutti ja kutsui minua. Tunsin, että tähänastinen uskoni ei vie taivaaseen, vaan minun on saatava syvästi sisimmässäni muuttua ja sydämessäni tuntea, että olen kelvollinen Jumalan edessä. Tiesin, että Jumala ei laita elävää uskoa väkisin ihmiseen, vaan asettaa sen tarjolle. Minun tehtäväni olisi ainoastaan ottaa se vastaan. Uskoa, että Jeesuksen kuoleman kautta syntini on annettu anteeksi. Enempää minulta ei vaadittaisi. Kuuntelin kutsua ja lähenin ovea. Mutta en avannut. En uskaltanut, en nöyrtynyt. Mutta rukoilin, että Jumala johtaisi minua ja antaisi minulle voiman ja uskalluksen tulla uskoon. Jumala oli minulle armollinen ja otti ohjaukseensa. Tunsin sen.

Raija oli käynyt useasti Israelissa. Aina hän minuakin kyseli mukaansa, mutta en koskaan lähtenyt, koska en uskonut saavani matkoista mitään kivikasojen ihmettelyä kummempaa. Mutta sitten syksyllä 2011 Raija taas oli bongannut matkailmoituksen ja sitä tuli minulle esittelemään. Jotenkin itselleni käsittämättömästi sanoin heti ”lähdetään”, vaikka oikeastaanhan minun kantani olisi kuulunut olla entiseen tapaan selvä ”ei”. Lähdettiin matkalle.

Oltiin Gennesaretin järven rannalla paikassa, jossa Pietari oli kalastanut, pitänyt venettään ja verkkojaan. Uskovat matkanjohtajat pitivät hartaustilaisuutta. Paikka ja tilanne olivat täynnä pyhyyttä. Vai oliko se Pyhä Henki, joka minussa vaikutti? Mitään tähän verrattavaa pyhyyttä en aiemmin ollut kokenut. Puhuja kertoi Pietarista. Miehestä, joka oli ollut lähellä Jeesusta. Oli opetuslapsista se ensimmäinen, kallioksi nimitetty, voimakas ja kiivaskin Jeesuksen mies. Mutta sortui välillä omavoimaisuuteen ja vielä pahempaankin: pääsiäisyönä kielsi toistuvasti uskonsa ja petti Mestarinsa. Kaiken tapahtuneen jälkeen Jeesus kuitenkin palasi taivaastaan tälle rannalle kohtaamaan Pietaria. Puhutteli häntä käsittämättömällä anteeksiantamuksella ja uskoi hänelle ihmiskunnan pelastustyönsä eteenpäin johtamisen. Tälle petturille! Miksi?

Tunsin syntisyyteni. Minähän olin ollut juuri Pietarin heikkouksien kaltainen. Minun omavoimainen omatekoinen uskoni. Siitäkin olin aina tosipaikoissa vaiennut. Syntisten tekojeni lisäksi olin ollut erossa Jumalasta. Minä olen syntinen, sen nyt selvästi tiesin. Rukoilin lyhyesti: ”Jumalani. Olen syntinen. Uskon Jeesuksen pelastustyön. Anna minulle usko. Ota minut lapseksesi”. Sisälleni tuli saman tien suuri varmuus. Tunsin myös vapautuneisuutta ja iloa. Ikään kuin joku olisi ottanut raskaan kantamukseni pois päältäni. Ennen kuin puhuja lopetti aamen-sanaan, oli minusta jo tullut uskovainen. Menin vesirajaan ja keräsin perhekunnalleni simpukankuoria, yhden jokaiselle. Rukoilin samalla kunkin puolesta. Minulla oli lapsenuskoinen ajatus siirtää kokemaani pyhyyttä tällä tavoin läheisilleni.

Muutaman päivän päästä oli kotimatka. Mieleeni oli hiipinyt epäilystä siitä, että olenkohan varmasti oikeasti uskossa, koska sitä pyhyyttä lukuun ottamatta mitään ihmeempää en kokenut. Rukoilin: ”Jumalani, kosketa minua. Tahdon olla varma uskostani”. Tuskin sen sanottuani olin jo yliluonnollisessa olotilassa. Olin kuin avaruudessa leijumassa, kuin jossain aineessa upotettuna. Tunsin hellän lämmön ja suuren valon. Tunsin suurinta kuviteltavaa rakkautta. Kauanko sitä kesti, sitä en tiedä. Havahduin siihen, että olin itkemässä. Mutta itkin iloitkua, minulle aivan uutta. Nyt olin varma uskostani. Jumalani antoi minulle merkin, Hän kosketti minua, Hän on ottanut minut lapsekseen. Vasta nyt uskalsin paljastaa Raijalle kaiken kokemani.

Kotiin päästyämme kutsuimme heti perhekuntamme koolle. He saivat tietää mitä heidän isälleen, papalleen ja apelleen oli tapahtunut. Näytin myös simpukkakokoelmani ja kerroin sen merkityksestä. Kirjoitin myös kirjeen sukulaisillemme ja useille muille läheisimmille. Siinä kerroin jokseenkin samoin kuin nyt tässä kirjoituksessa. Vielä minun piti käydä muutamien edesmenneiden läheisteni haudoilla ja siellä aivan ääneen sanoa, että olen saanut uskon ja joskus me saamme kohdata kanssasi.

Kiitos Taivaan Isä uskon armosta, kiitos Jeesus pelastustiestä, kiitos Pyhä Henki ohjauksesta. ”Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun”.

Tuomo Vuolo